Kun lapsi vaikenee päiväkodissa tai koulussa, mutta puhuu kotona täysin sujuvasti, voi kyseessä olla valikoiva puhumattomuus eli selektiivinen mutismi. Kyse ei ole tahallisesta vaikenemisesta vaan ilmiöstä, jonka taustalla on monenlaisia yksilöllisiä tekijöitä, kertoo lastenpsykiatrian poliklinikalla työskentelevä psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti Jochen Knoll. Knoll on perehtynyt valikoivaan puhumattomuuteen jo 15 vuoden ajan ja kouluttaa aiheesta eri alojen ammattilaisia. Knoll on työskennellyt NMI:n Lastentutkimusklinikalla sekä on yksi KUMMI 8. Maltti – Tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen ryhmäkuntoutus -julkaisun tekijöistä. Haastattelimme Knollia valikoivasta puhumattomuudesta sekä sen hoitomahdollisuuksista.
Selektiivinen mutismi: puhekyky ei takaa puhetta
– Selektiivinen mutismi tarkoittaa sitä, että lapsi ei puhu tietyissä tilanteissa tai ympäristöissä, vaikka puhekyky itsessään on normaali. Esimerkiksi kotona puhe voi olla vilkasta, mutta koulussa tai sukulaisten luona lapsi saattaa olla täysin hiljaa. Puhumattomuus voi jatkua vuosia, vaikka suhde ympäröiviin ihmisiin olisi jo vakiintunut. Tämä ei ole tahallista eikä uhmakasta käytöstä – lapsi ei yksinkertaisesti kykene puhumaan tietyissä tilanteissa, Knoll kuvaa.
Valikoiva puhumattomuus ei yleensä johdu puheen ymmärtämisen tai tuottamisen vaikeudesta. Olennaista on, että lapsen puhumattomuus ei johdu riittämättömästä kielitaidosta tilanteissa, joissa hänen odotetaan käyttävän kieltä.
Valikoivan puhumattomuuden tarkkaa syntyperää ei ole täysin pystytty kartoittamaan. Nykykäsityksen mukaan valikoiva puhumattomuus nähdään ensisijaisesti ahdistuneisuushäiriön ilmenemismuotona, ei varsinaisena puheen tai kielen kehityksen häiriönä.
Varhainen tuki on tärkeää
Selektiivinen mutismi voi ilmetä jo varhain, usein viimeistään varhaiskasvatusiässä. Knoll korostaa varhaisen tunnistamisen merkitystä:
– Mitä varhaisemmassa vaiheessa tilanne tunnistetaan ja siihen tartutaan, sitä paremmat ovat hoitotulokset. Jos puhumattomuus jatkuu vuosia ilman tukea, siitä voi tulla syvään juurtunut toimintatapa, jota on vaikeampi purkaa esimerkiksi teini-iässä.
Auttamisen keinoja – ja väärinkäsityksiä
Selektiivisen mutismin hoidon keskeinen tavoite on vahvistaa lapsen vuorovaikutustaitoja ja lievittää tilanteisiin liittyvää ahdistusta. Kuntoutuksen ytimessä on pyrkimys siihen, että lapsi alkaisi puhua myös niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa puhumattomuus aiheuttaa merkittävää haittaa – useimmiten koulussa tai muissa arjen keskeisissä ympäristöissä. Tämän vuoksi hoito vaatii tiivistä ja toimivaa yhteistyötä näiden ympäristöjen kanssa.
Perheen osallistumisella kuntoutusprosessiin on keskeinen merkitys. Vanhempien ja muiden läheisten ymmärrys tilanteesta sekä heidän aktiivinen roolinsa kuntoutuksessa voivat tukea lasta merkittävästi ja vähentää hänen kokemaansa ahdistusta.
Moni opettaja tai kasvattaja saattaa yrittää tukea lasta ottamalla käyttöön kuvakortteja tai muita vaihtoehtoisia kommunikointikeinoja, kuten kyllä tai ei -kysymyksiä. Knoll kuitenkin huomauttaa, että vaikka nämä saattavat hetkellisesti helpottaa vuorovaikutusta, ne voivat pidemmällä aikavälillä vahvistaa puhumattomuutta.
– Jos lapselle luodaan odotus, ettei hänen tarvitse puhua, hän voi sisäistää ajatuksen, ettei hän koskaan puhu. Tämä voi hidastaa kuntoutumista. Tuen tavoitteena tulisi olla puheen asteittainen vahvistaminen, Knoll toteaa.
Tärkeimpiä tukikeinoja ovat hyväksyvän ja turvallisen ilmapiirin luominen sekä asteittainen altistaminen puhetilanteille. Yksi käytetyistä menetelmistä on niin sanottu ”liu’uttaminen”, jossa tuttu aikuinen on ensin mukana vuorovaikutuksessa, ja uusi aikuinen liittyy tilanteeseen vähitellen.
Parent-Child Interaction Therapy for Selective Mutism (PCIT-SM) on käyttäytymisterapeuttinen hoitomalli, joka on kehitetty erityisesti selektiivisen mutismin hoitoon. Menetelmä pohjautuu professori Sheila Eybergin uraauurtaviin tutkimuksiin sekä sosiaalisen oppimisen teoriaan.
-PCIT-SM:n ytimessä on ajatus siitä, että rohkea puhuminen ei synny painostamalla, vaan turvallisessa suhteessa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja systemaattisen harjoittelun kautta. Kun aikuinen toimii johdonmukaisesti mallin mukaisesti, syntyy positiivinen ja itseään vahvistava rohkean puhumisen kierre, Knoll kertoo.
Koko tiimi tarvitaan tueksi
Vaikeammissa tilanteissa tarvitaan useamman ammattilaisen yhteistyötä. Knollin mukaan parhaissa tukitiimeissä ovat mukana ainakin varhaiskasvatuksen tai koulun henkilöstö, vanhemmat, psykologi ja tarvittaessa lastenpsykiatrian asiantuntija.
Selektiivinen mutismi ei yleensä ole itsestään ohi menevä ilmiö:
– Jo lievissäkin tapauksissa varhaisen tuen antaminen voi olla ratkaisevaa. Mitä aikaisemmin lapsi saa apua, sitä todennäköisemmin hän toipuu, Knoll muistuttaa.
Toivoa on – mutta tietoisuutta tarvitaan lisää
Vaikka valikoiva puhumattomuus voi olla pitkäkestoinen ja haastava tilanne, Knoll haluaa viestittää toivoa:
– Tähän on olemassa toimivia hoitomenetelmiä, jotka on kehitetty juuri valikoivan puhumattomuuden hoitoon. Toivon, että tietoisuus tästä kasvaa, ja että ammattilaiset uskaltavat tarttua rohkeasti valikoivasti puhumattomien lasten tilanteeseen.
Ilmoittaudu koulutukseen:
Lapsen valikoiva puhumattomuus 6.11.2025 webinaari:
- perustiedot mutismista
- vinkkejä lasten puhumisen helpottamiseksi
- auttajatiimi valikoivan puhumattomuuden hoidossa
- liu’uttaminen, muokkaaminen ja altistaminen puhumisen helpottamisen erityismenetelminä
Lue lisää:
Mielenterveystalo.fi: Lapsen valikoiva puhumattomuus